Toivo

Toivo

Kuun säteet koskettivat selkääni,
katselin elämäni yli,
takana oli sysimusta taivas,
edessä tyhjyys niin tyhjä kuin tyhjä olla voi.

Aattelin tää on mun viimeinen matka,
täällä,
jossa kaikki on niin väärin,
missä totuus on valhetta ja valhe totuudeksi luetaan.

Ei välitä kukaan toisesta,
kun ei osaa välittää itsestään,
sukupolvesta toiseen,
sama surullinen laulu,
jatkuu,
aina uudestaan ja uudestaan.

Ahneus on se taulu mihin nimet kirjoitetaan,
toisille se tuo kateuden,
synkän ja mustan,
murhamielen ja koston ajatuksen.

Ei ole järkeä tässä maailmassa,
Jumala lie kuollut,
niin täytyy sen olla,
ei kestänyt ikuisuutta hänkään,
kärsimystä tätä,
näet,
kun omaksi kuvakseen meidät loi,
avautuu mahdollisuus uus,
aavistukseen,
millainen oli Jumala ja millainen on elämä ihmisen.

Toivon,
et mä oon väärässä tässä,
ja,
lupauksen täyttää Hän toisessa elämässä,
paratiisissa,
missä tavata saan mä ensimmäisen ihmisen,
ja kaik siltä väliltä jotk,
pois on jo nukkuneet ja nyt tuonelan teitä,
kulkee ja taivaasta kenties haaveksuu.

Sellaisia ovat he,
kuin nyt olemmme me,
ja sellaisiksi tulemme me,
kuin he ovat nyt,
nuo luukasoiksi muuttuneet.

Ikkunat huurussa

Sydämmeni lyö jännityksestä,
katson pimeään,
syksyn tummenevaan yöhön,
taivas hohtaa violettia hopeaa,
usva laskeutuu pelloille,
maa saa kylmän peitteen iholleen.

Tähtivyö taivaalla,
kultapisaroina loistaa,
usva hopeinen kohoaa,
yhä saeten,
antaen juhlahunnun,
kuin morsiota oottaen.

Kävin täällä viimeksi kesällä,
silloin näin sinut,
olit paikallisapteekissa töissä,
pyysin sinua käymään - tulit.

Juuri itsensä kipeäksi palanut nuotio hohkaa -
mustanpunaista valoaan,
se on surullisen kaunis ennen kuin sammuu hehku sen.

Lopussa - syystalven ensimmäisinä päivinä,
maalaa luonto tummilla väreillä, joita koristaa tummankeltaiset lehdet,
märkä kylmä maa odottaa,
tulijaa.

Surullinen harmaa maantie mutkittelee yksin pellon halki,
sua oottelen,
pieni tyttöseni,
armahin,
askeleitasi kuuntelen,
sydän hakkaa hiljaisin rauhallisin lyönnein,
odottaen,
ne voi kuulla,
tuntea ja lähes nähdä.

Ei näy siellä astujaa,
pientä jalkaa,
tulijaa,
jota sydämmeni rakastaa.

Häntä ootan syysyössä,
jo lähes loppuun kypsyneessä,
jossa tummat puhuvat keskenään,
ja vain linnut taivaan,
lähes varjoina kyyhöttää yhä tummenevalla pellolla.

Kesällä hän tuli kevein askelin,
odotan et tulee nyt,
olen ilmoittanut,
että saavun,
vain vuoksi hänen,
en minkään muun,
se on totta,
vaikka osittain tummaa valhetta,
joka tuottaa kärsimystä,
sen karkoitan mielestäni,
ja,
elän vain tätä hetkeä,
odottavan onnea ja tulevaa täyttymystä.

Pakahtuneena lähden vastaan kävelemään,
tieltä kuuluu askeleet,
pienet ja hennot,
ne tiedän on mun armaani askeleet.

Oi halaa mua armaani,
halaa ja suutele suutani,
sinut syön,
kaulaasi tuoksutan,
helmaasi nostan.

Paljas sääresi sileä,
saa onnenni kukkuloille,
katselemme toisiamme syvälle silmiin,
sanoja ei tarvita,
rakkaus ja kaipuu puhuvat ilmeettömästi,
sen vain tuntee rakastavaisten sydämmet,
ne tuntee sydämmen salat syvimmät,
onnen ihanan tään,
mi kohdata voi,
joskus maan kulkijaa.

Rakas.

Miten voit olla sä noin ihana,
kiireesti vien sinut,
talooni jossa,
ikkunassa loistaa lämmin valo,
sytytän kynttilät juhlaan tähän,
mi saa ikkunat huuruun ja lasin kimmeltämään,
kuin taideteoksen,
luojan luoman lasiveistoksen.

Sytymme elämään yhdeksi viikonlopuksi,
kun kaksi rakastaa,
ja ikkunat huurupeitteen saa.

Kiittämisen tärkeys

Mieleeni heräsi tunne uus,
nimittäin kiitollisuus,
katsellut olin tovin,
muotoja kauniita kovin.

Näky oli kaunis niin,
ja erinomaisen viehettävä,
paljaana loisti naisen taus,
lantion kaari - reidet ja sääret,
nilkat kapeat ja hennot.

Yläosa oli vielä lakanan peitossa,
silmät kiinni oli hän ja täydessä unessa,
niin kauniissa ja viattomassa.

Mietin muistinko kiittää,
kun olin saanut mä siittää,
en humusta mä sitä erottanut,
siks mieleeni tuli nyt,
kuinka paljon on asioita kauniita,
joiden ohi kiiruhdamme,
sokeina kuljemme,
vaikka syytä ois tuntea,
kiitollisuutta,
ja joka hetkeä kiittää kaunista ja ihanaa.

Siis kiitos sulle pitsisukka,
kultainen on väris,
kauniit on muotos nuo,
niistä kiitoksen mä sydämmestäni suon.

Se kiitos ei ole vain muodollisuus,
vaan tunne mulle aivan uus,
kyse on lämmöstä,
mi luonnostaan lankeaa,
sydämmen vireestä sen sulle suon.

Huoratalo

Huoratalo

Tämä tie,
tuo talo tuossa,
jonka huoneissa on häpeäntahrat seinillä,
on jaettu ja annettu rahasta,
rakkauta kannettu,
ei hyvästä,
ei pahasta,
puhtaasta panon himosta.

Huorat ja huoripukit,
limaisia elimiään lioitelleet,
märät huulet tavoitelleet huulia,
sukuelimet lutkuttaneet toisiaan,
maiskahdellen ja lätisten,
liha hinkannut lihaa vasten.

Tässä talossa,
tuossa huoneessa,
on leikitty aikuisten leikkejä.

Lyöntejä - sitomista,
silpomista,
onko se ollut rakkauden kieltä.

Saastaisia sanoja,
kumeja,
valheellisia orgasmeja,
pikaisia panoja,
vihaisia miehia,
löysiä letkuja,
juopporetkuja.

Noissa huoneissa,
punaisilla samettiseinillä,
on vaaleita kukkasia,
värillisiä kuvia,
spraymaaleilla tehtyjä tageja,
graffitteja,
jotka luovat tuhon tunnelmaa tähän kuolevaan taloon,
joka oli kuollut jo syntyessän tähän paikkaan,
tähän maahan.

Tuossa talossa noissa huoneissa,
vaaleanpunaiset koit,
lentävät huoneesta toiseen,
siinä on niiden koti ja elämä,
noissa hajuissa ja tuossa talossa.

Hento ja pieni ote lähes kirpoaa

Pelkään,
toivon,
että en enää heräisi maailmaan tähän,
jossa vihatuksi itseni tunnen.

En halua enää kokea päiväahdistusta tuota,
en halua enää rakentaa,
ei ole rakennettavaa,
kaikki on jo tehty.

Uskomatonta,
että,
uskoin valheeseen tuohon,
ei tullut rauhaa,
ei tullut terveyttä,
ei löytynyt rakautta.

Vain vanhat valokuvat,
jotka nekin kirvelevät ja raastavat,
ristiriitaista sisintäni,
muistoillaan kaivertavat,
jos,
niitä olikaan.

Mitä ne minua liikuttavat,
enhän minä nauranut,
minulle naurettiin.

Uskoa ei koskaan valettu,
ainoastaan syyllisyys päälle kaadettiin,
sängyn alla itkin,
takananani juonittiin,
punottiin aikuisten juonia syviä,
noiden pölkkypäiden,
joilla ei olut edes vähäisintäkään tajua,
rakkaudesta syvästä,
joka jokaisen nostaa,
ja,
kukoistaa elämä syvä ja puhtaasti rakas siitä;
että olet ihmiseksi syntynyt,
ihmisenä saat sä elää nyt,
sellaisena kuin olet,
et ole minä,
olet,
Sinä.

Jude Suwantokuha 1917

Jude Suwantokuha äärimmäisenä vasemmalla

Elävä mutta kuollut.

Tyhjyys raastaa sieluni rikki,

välimpitämättömyys on tehnyt minusta kyynisen,

jumalat pitävät pilkkanaan.

Musta aurinko ja mustat pilvet,

puhaltavat rikintuoksuista savua vertavuotavaan nenääni.

Olen elävänä kuollut,

mitätön ja mitäänsanomaton,

näkymätön epäonnnistuja,

hylätty,

tapettu,

rikki revitty.

Rakkaudesta en enään tiedä mitään,

se sammui minussa,

jäljelle jäi vain tyhjä ruumis,

kasa multaa,

ja, sekin huonolaatuista.



En jaksa enää itkeä,

en jaksa nauraa,

en iloita,

ei ole ketään jonka kanssa iloitsisin,

jo elävänä kuollut.

Sitten kuolemalla tapettu,

ylös noussut,

ja

jälleen vaeltamaan saapunut.

Ei se naurata,

ei itketä,

jo syntyessään kuolemaan,

ja,

jatkaen kiertokulkuaan,


ties minne saakka

ja kuinka kauan,

sanokoot se kell`on valo päässä ja viisaus.

Jude Suwantokuha 1917

Jude Suwantokuha ( keskellä 1917)

Terveiset Dorkurille

Ihmisen kuva

Sairaan ahneuden tuulahdus,
huoraamisen löyhkä,
veneeriset taudit,
aids,
Jumalan työtäkö.

Murhaaminen,
tuhoaminen,
ahneus,
kyltymättömyys,
feikkaamisen mestarit - valehtelijat,
fuhrerit, il ducet, stalinit, maot,
nuo sankarit teurastajat,
villitsijät ihmisen,
kuoleman tuojat tunnottomat,
jotka lupaavat uutta ja uljasta
valtakuntaa.

Kaikki me tiedämme,
maailma ei paskalta säästy,
siihen ei päästy,
ei ollut tarkoituskaan,
aina ensin on alku,
sitten tulee loppu,

Rikas ahne roisto keksi keinon oivan,
globaalin ahneuden,
kapitalismin ihanteen,
se ei säästä ketään,
meet länteen taikka itään,
näet
loppu on alkanut jo syntyessään,
sillä syntymä sen päätti,
tahtomattaan, tietämättään
milloin tulee viimeinen niitti.

Miksei Jumala tee mitään,
ja mikä on tuo Jumala,
kaksijakoinen,
tutkimattomien tekojen,
valtias kaiken,
persoonan jossa asuu,
ihminen tuo kumma.

Siis Jumala on itsessään ja itsestään,
armosta ottanut meidät osakseen,
siis ei ole syntynyt ihminen verestä ja lihan tahdosta,
vaan Jumalasta ja tämän armosta.

Ei häntä tarvitse etsiä,
persoonassa aidossa,
tuossa Jumalassa,
asuu ydin syvin,
olemus joka on.

Easy "training"

Menestyksen himo

Menestyksen himo,
loppujen lopuksi onkin aika rivo.

Älä koskaan ota duuniin parasta,
sitä joka mieleeltään muistuttaa varasta,
joka siihen eniten hinkuaa,
jauhosäkkiä tonkimaan.

Todennäköisesti ja totta,
hän sairastuttaa työilmapiirin,
ja,
käytöksellään tuottaa myrkyn fiinin,
kemikaaleja muihin kylvää,
jotka hermot syövät ja,
sairaslomalle vievät.

On näet sä niin,
et immuuni järjestelmä tää ihmisen - heikkenee,
stressi kun suurenee,
siis väärät hormonit jyllää ja,
luonnehäiriöinen kiitoksen pokkaa.

Tämä tässä on pyrkimys hänellä tosi,
vaikkei kertois hälle sitä oma pää,
joka kunniaa ja valtaa hamuaa,
keinoilla ei näet ole väliä,
kunhan saa kiitosta ja sekasortoa,
ja lopulta pokkaa kiitoksen,
hymyn suo takaa pirunnaamion.

Älä kuitenkaan itse diagnoosia tee,
kysy, kuuntele,
taistele ja pakene,
sillä aina melkein jäät toiseks,
kun luonnehäiriöisen näät,
itsekkään ja mukavan,
sitä osaa hän olla,
tarpeen vaatiessa,
oikeaa naamaa näyttää,
ja kieltä ruskeaa oikein käyttää.

On tuhannet loppuunpalaneet,
turhaan,
vaik` on työnsä moitteetta hoitaneet.

Tää on omistettu teille,
joll on ollu burn out, tai jota koulussa on kiusattu,
työpaikalla väärin haukuttu,
ei oo vikaa todennäköisesti ollut teissä,
vaan ylhäältä mät,
mädännyttää kaiken,
ja syyt sysää sille,
joka hiljaa duunii painaa raskasta,
on kysymys yksityisestä tai valtion kassasta.

Tutki aina itseäs,
ota selvää,
onko sulla selkää,
sanoa ei,
kun tarvitaan,
voimia itsestäs huolta kantaa,
kato työ ei koskaan tärkein oo,
hyvin tehty tuottaa aina tuloksen,
kato tärkein on,
rakkaus se numero uno on.

Joten muista tää Kuuno ja myös Aila,
kun duuniis painat,
paskapalkalla koitat tulla toimeen,
sossussa sut syyllistetään,
KELAN luukulle passitetaan,
siellä myös sä saat leiman soman,
B-kansalaisen stampin otsaan,
siinä on ja siihen jää,
jos koetat yrittää,
jäät ilman tukee,
ja verottaja sua muistaa.

Ei näet muista pääomanverotusta,
sen kun sossut ja kokoomus laski,
ja lisäx autoveron väliaikaisen päälle laittoi,
nyt se näköjään vakituisex jää,
kuten gason hintakin,
vaik`on laskenut yli puolet hinta barrelin.

Rakkaudesta

Lokeroimme toiset syviin laatikoihin,
lyömme leimaa otsikoihin.

Harvoin, jos koskaan niissä lukee;
rakastan sua ihminen,
sellaisena kuin olet,
ihmisenä - ystävänä,
kohtalotoverina maisen vaelluksen,
mitä muuta voisit olla,
sä mies ja nainen.

Rakkaus rakkautta kasvattaa,
vastuuta lisää luo,
ymmärrystä -empatiaa,
se,
onnea tuo,
yksinäiseen elon kulkijaan.

Siis rakkautta koettakaa viljeltää,
itsenne tuntekaa,
itseänne kuin rakastatte,
se tunne toisille myös antakaa,
jakakaa tunteet syvät,
olkaa toistenne peili,
kirkas ja rehellinen,
se auttaa näkemään,
itseänsä myös muuttamaan.

Sircus saapuu kaupunkiin

Sircus elämänpyörä

Sircus saapui kaupunkiin,
tunnelma oli vähintäänkin odottava,
koska tapahtunut ei ollut koskaan aiemmin,
et sircus ois kaupunkiin tullut omaan.

Mainoksessa oli jo tunnelmaa,
plakaatissa tuossa kävi julki,
osa ohjelmaa.

Näytillä olisi oleman kääpiötä,
läskimahaa,
mies kuin heinäseiväs,
karvaista naista,
ja,
munatonta miestä,
niin ihanaa.

Oli myös mukana elefantti kärsätön,
tekniikkasta ei paitsi jää kukaan - sillä mukana ois,
warrea ja yx mosse,
kaksitahti mizi ja tunturi mopedi vauhdikas,
surmanajaja ja murhamies häkissä kamala.

Ei siis puuttunut myöskään eläimii,
oli hyttystä,
perskärpästä,
kaikenmaailman sontiaista,
elefanttiakin kummempaa,
sekä tietenkin trapetsitaiteilija tuo,
joka tykin piipusta lensi,
kohti taivaita tavoitellen,
maybe kuuta sieltä himoiten.

Jo alkoi sitten esitys,
korvia huumasi,
kuului rummun päristys,
vuoroon saapui vuorollaan,
kummallinen kaarti tää.

Ensin marssi esiin nainen,
sitten tuli mies,
seuras häntä hullu,
joka oli kaikenlisäksi KELAsta tullu,
tuli esiin rapajuoppo,
eläkeläinen sai naurut raikuvat,
invalidi haukut mahtavat,
lopuksi myös esiin astui mielisairas,
joka kysyi -
miten ja millä tavalla ihminen on tänne tullu ja miten ja millä tavalla,
oon mä hulluks tullu.

Viimein tuotiin häkissä vaarallisin kaikista,
nimittäin oli hän keksinyt koko hulluusidean,
psykiatria siis pelätä sai oikein tosissaan,
kun huusi hän,
"häiriö yksilössä vai vuorovaikutuksessa",
huuto tuo karmea sai yleisön pakenemaan,
hysteerisenä juoksemaan,
toisiansa tallomaan.

Vielä kaukaaa kului teltasta ..."aivotoiminnan häriö tuo",
eikö kukaan hiljentää voi psykiatria tuota,
joka ei kehenkään luota,
oman egon vallassa huutelee ja mölisee.

Sitten kuului huutoa ja tykinlaukaus kauhea,
kuulaksi oli mennyt tuo psykiartri perin rohkea,
halusi nähdä fyyrerin sekä tähän koskea,
halusi tavata myös freudin tään,
mi hän näet keksinyt on syväpohjaisen vääristymisen,
persoonallisuuden kehityksen.

Meni siis aika vituix koko esitys,
elämänpyörä tuo karmea,
vaadittiinpa jopa murhamies vapaax,
ja psykiatria kiinni ottamaan,
ja kurkun auki nirhaamaan,
mut onnex on kaukana sateenkaaren päässä,
psykiatrimme tää,
ja viinaa oli bollassa kokolailla määrin,
se sekoitti lähes psykiatrin sväärin,
joka onnetonna harhoissaan pyöri,
ja etsi narua tai nyörii...

Esitys kieltämättä olikin aika surkea,
mut silti huus tirehtööri uus,
hypätkää mukaan sircukseen - elämänpyörään,
jot ei pysähtymään saa,
koskaan - ei milloinkaan,
matkalle sä jäät iäisyyksien taa...hah hah haa

attenzione

Siinä se seisoi,

saatana...

Underground

Lähinnä - "vitut"

Perkele,
vaikka menettäisivät mielenkiintonsa.

Saatana, vaikka menettäisivät luovuutensa,
vitut vaikka menettäisivät innovatiivisuutensa.

Hevonperse vaikka ei heille vastuuta tarjota,
eipä juuri tarjota leipääkään.

Vitut minä luovun,
johdosta,
joka on mulle mielivaltaisesti suotu.

Vitut luovun,
herruusintresseistäni, johdosta,
sen reviirin olen omin kielin nuollut,
siihen lähes kuollut.

Paskaakaan en välitä,
kunhan vaan saan pitää sen,
paskassa rypemisen.

Pikimusta kuminen sadetakki mies

Pikimustakuminensadetakkimies

Ensimmmäisen kerran elämässäni tässä, tai ainakin melkein,
sellaisin elkein tätä nyt kerron.

Tunsin inhoa - sillä tapahtunut oli,
illalla muistaakseni, jollei muisti petä,
ja yksinäisyyteen taas jätä,
katulyhdyn valossa kelmeässä, missäpäs muussakaan,
tapahtui seuraavaa.

Seuras mua mies,
jol oli päällä musta sadetakki kuminen,
kysyi hän rehdisti,
saisiko nuolla pilluni syvältä asti,
sinä upea nimittäin olet nainen,
joten älä turhaan säästele tavaraas,
vaan sitä käytä ja itses mielihyvällä täytä.

Nainen upea,
saanko koittaa siis kupea,
ja,
ilmeisesti, olin senverran koomassa ja jurrissa,
et välitin nyt itsekin parrusta.

Pikajuoksijan askelin kotitaloon riensimme,
rappukäytävässä,
valon sytytin ja hameen pudotin,
mentiin hissiin, jonka stoppasin,
neljännen - ja viidennen kerroksen väliin ja kalun käteen koppasin.

Voihkin oih ja oih,
oot ihana kumimies märkä,
tuoksus mua kiihottaa ja pillun turpeaksi saa,
märäksi ja kiimaisex.

Siinä sitten nussin,
joku alhaalta huusi,
hissi tänne,
voitte mennä muualle jatkamaan yhdyntäänne kamalaa,
mi koko talon herättää,
ja pian pelkään myös hissi alas rämähtää,
kuuluuko,
vai pitääkö tulla työntämään perseestä lisää vauhtia...

häh...täh,
kuului kiimainen vain kähinä...

Mut voi vittu - arvaattehan lopun tään,
ei, ei rämähtänyt hissi,
ja paisunut oli kyllä tissi,
tai oikeastaan nänni,
ja mieltäni vähän pänni,
sillä,
unta irvokasta olikin ollut pano tuo,
miss kerrankin olis pillu saanut rakkauden ruvet nuo.

Ulkona satoi lunta,
kunnes kauhukseni taas huomasin,
ja tiukasti peittoa puristin,
itseasiassa vähän harmitti,
nääx,
nyt oli tullut vuoro masturbaation,
ja silloin kuiskasin hiljaa unimiestä tuota,
mi kato kellä kumipukupikimusta oli,
se oli tuo sademies,
hän, mi kaiken naisista ties,
ja jos kuka,
rakkaudesta - tyydytyksestä,
pillun ryydytyksestä.

Hän unihiekkaa tuoden sytyttänyt oli vakoni,
sellaiseen roihuun,
et siin oli mennä bolla,
hetken jo funtsin paikalle brankkarit kutsua,
mut,
häntä kiitin,
kun mua nukkuessa siitti,
nyt ei oo vaaraa ei huolta,
en sukupuolitautia saa mä inhottavaa.

Kumimehelle siis kiitos ja lupaa mulle varmasti,
palaathan luo armaan ja heität,
unihiekkaa,
joka on kuin tihkusadetta,
jauhoa hienoa,
sitä aina välillä tee,
kumipukumies,
mi rakkaudesta kaiken ties.

Great Thanks,
tässä tulee tän gimman,
gummiman.

Pikimustakumsadetakkimies sua ootan unissain,
ain kun silmäni kiinni painan.

Skitsopaatti

Skitsopaatti

Hänelle teko tai toiminta,
on mutkatonta, harmitonta.

Hän elää itsestään eristyksissä,
ikuisesti,
itsensä kanssa naimisissa.

Monimielisyys on toiminnan edellytys,
muuten hukkuu minä,
katoaa avaruuden äärettömään tähtisumuun.

Teko - toiminta,
kenties murha,
on mitä on.

Hänelle teko ja toiminta
on mitä hän on,
se on hän.

Olin hämmästynyt

Luin,
Paavi uskoo alkuräjähdysteoriaan,
hänestä siinä näkyy jumalan kosketuksen jälki,
Big Bang,
mitä sitten,
kun kaikki vetäytyy taas kasaan.

Ilmoitin lähdöstäni,
tein sen viimetingassa,
koska halusin olla dramaattinen.

Kysyit, koska tulen;
"en tiedä, tulenko lainkaan"

Kuinka niin...

Voi olla,
että menen naimisiin,
äläkä sano,
että olen niin saatanan vaikea ihminen,
vaikka olemmekin jo naimisissa,
ei se ole mikään syy,
olen nyt päättänyt alkaa tunteideni ohjata minua,
olen päättänyt koota repaleisen karttani.
olen etsimässä entistä elämääni,
haen sieltä vastauksen.

Sanon sinulle,
ymmärrä nyt ,
että ainoa tapa ymmärtää sanoja tai lauseita,
on,
hakea mielestään vastaava kokemus,
esimerkiksi,
jotta voisit olla ajattelematta panemista,
sinun on ensin ajateltava sitä.

Vastauksena tuli;
voi vittu noita selityksiä,
mihin vittuun sä nyt siis lähdet panemaan ja ketä tai keitä,
...

Rauhoitu, jos tää ei toimi,
toimitaan toisella tavalla,
ratkaisuja on monta,
yhtä monta kuin - jotain,
helppoahan se sulla on,
sulla on voimavarasi ja olet nainen,
mulla on tuskin edes aisteja,
kyllä sä mut tunnet,
kyllä sä mut näet,
kyllä sä mut kuulet,
vittu.

No mene mutta tulet yöksi kotiin.

Okei,
jos ei täänyt ole joustamista niin mikä,
hei,
onneksi meidän suhteessa ei ole epäonnistumisia,
ainoastaan palautetta.

Vittu,
kyllä mä sua rakastan,
kyllä mä vittu oon niin voimavarakeskeinen,
niinkus tiedät.

Joo,
joo,
nähdään.

Muista minua

Muista minua,
elämäni auringon ensi säde,
kultaisten päivieni kirkas onni,
hopeisten iltojeni kirkkain tähti,
rubiiniöiden hohtava valtiatar,
rakkain kaikista äiti maan.

Muista minua,
muista silloin minua,
kun lumi hiljalleen raskaana tippuu,
maalaa punaiset neilikat haudallani,
muista silloin minua,
muista,
kauniina keväänä,
kun pääskyset lentävät korkealla,
lämpimänä kesäpäivänä,
kun niityt vihannoi ja tuoksut täyttää maan,
syksyllä,
kun puiden lehdet luopuvat väristään,
putoavat ja täyttää maan,
ja tummat linnut kuin varjot,
lentävät taivaalla,
talvella,
kun saapuu valkea hiljaisuus,
ja öinen tähti tuikkii taivaalla,
muista vielä silloinkin,
kun lumi taas peittää kummun saa,
muista vaikka pienen hetken,
hohteessa pienen kynttilän liekin,
joka ei koskaan sammu,
vaan tuikkii ikuisesta ikuiseen,
valaisten sailaisuuttamme,
jonne ei muilla ole asiaa.

Silloin rakas,
muistaa voit yhteisen retken,
joka oli kuin syvä kirkas puro,
virraten välillä voimallisesti,
muuttuen hiljaisiksi suvannoiksi,
ja sen raikkaat pulppuavat lähteet,
joiden vieressä lumpeen ja lootuksen kukat kukkivat.

Yli sameiden vesien kulki tiemme,
aina lopulta yhyttäen kirkkaan virran.

Siksi.

Muista minua siis,
kun hautani on kaivettu,
ja minä siellä lepään.

Tytöt kiinnostavat...

en pysty olemaan huomaamatta,
vaivihkaa katson,
heidän ihanuuttaan.

He ovat kuin ei mitään.

Miten heitä on kaikkialla,
hymy,
naurut,
upeat vartalot,
sääret,
nilkat,
erimuotoiset rinnat,
pyllyt tai oikeammin jo oikeat perseet,
nekin muodokkaita kukin tavallaan,
peruskaava on sama,
nyanssit kiihottavat,
täydellinen on epätäydellistä,
pienet rinnat,
iso takapuoli,
isot rinnat,
pieni takapuoli.

Tytöt ovat kummallisia.

En koskaan lakkaa hämmästelemästä.

Katsoessani heitä - palan kuin hetken,
helvetissä,
voisin katsoa heitä loputtoman kauan,
mutta lopetan,
sillä puistotietä kävelee vastaan,
aurinkolasipäinen nainen,
lähden hänen mukaansa,
hinkkaamme toisiamme jo metroasemalla.

Emme huomaa muita,
he katsovat varmasti kadehtien,
olen siitä varma,
en välitä,
suutelen ja riisun pois hänen aurinkolasinsa.

Katsomme toisiamme silmiin,
ja hymyilemme.

Suut täyttävät toisiaan

Suut vasten ikkunaa,
suut,
jotka olivat juuri täynnä toisiaan,
täynnä suudelmaa,
rakkautta.

Saatan sinut perille,
saatan sinut viimeisen kerran,
sitten en enää.

En tiedä,
et tiedä,
en palaa.

Rohkeasti lähden,
tietämättä,
etten koskaan palaa,
en ikinä tunne tuoksuasi,
huultesi kosketusta,
sydämmen lämpöä,
en kaipausta.

En palaa,
en sitä tiedä,
et sitä tiedä.

Hyvä niin rakas,
ollaan vain nyt ja aina,
hetkien välissä,
on ikuisuus,
se on hetki ainoa,
joka jää.

Ei muistoa,
ei kaipausta,
vain hetki menneen ja tulevan välissä,
siinä on ikuisuus,
se kullan violetin väriä loistaa,
siinä on hyvä olla,
hiljaa,
niin hiljaa.

Jude Suwantokuha