Muista minua,
elämäni auringon ensi säde,
kultaisten päivieni kirkas onni,
hopeisten iltojeni kirkkain tähti,
rubiiniöiden hohtava valtiatar,
rakkain kaikista äiti maan.
Muista minua,
muista silloin minua,
kun lumi hiljalleen raskaana tippuu,
maalaa punaiset neilikat haudallani,
muista silloin minua,
muista,
kauniina keväänä,
kun pääskyset lentävät korkealla,
lämpimänä kesäpäivänä,
kun niityt vihannoi ja tuoksut täyttää maan,
syksyllä,
kun puiden lehdet luopuvat väristään,
putoavat ja täyttää maan,
ja tummat linnut kuin varjot,
lentävät taivaalla,
talvella,
kun saapuu valkea hiljaisuus,
ja öinen tähti tuikkii taivaalla,
muista vielä silloinkin,
kun lumi taas peittää kummun saa,
muista vaikka pienen hetken,
hohteessa pienen kynttilän liekin,
joka ei koskaan sammu,
vaan tuikkii ikuisesta ikuiseen,
valaisten sailaisuuttamme,
jonne ei muilla ole asiaa.
Silloin rakas,
muistaa voit yhteisen retken,
joka oli kuin syvä kirkas puro,
virraten välillä voimallisesti,
muuttuen hiljaisiksi suvannoiksi,
ja sen raikkaat pulppuavat lähteet,
joiden vieressä lumpeen ja lootuksen kukat kukkivat.
Yli sameiden vesien kulki tiemme,
aina lopulta yhyttäen kirkkaan virran.
Siksi.
Muista minua siis,
kun hautani on kaivettu,
ja minä siellä lepään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti